Aloitteen sipoolaisen mieskuoron perustamisesta teki mitä luultavimmin Sven ”Beki”Bäckström. Hän oli asunut jo useita vuosia Sipoossa ja oli innokas laulun harrastaja. Kuorolaulua hän oli harrastanut sekä kirkkokuorossa että paikkakunnan sekakuorossa. Hänen mielestään Sipoosta puuttui kuitenkin mieskuoro ja samaa mieltä olivat muutkin miespuoliset laulunharrastajat, joiden kanssa hän puhui.

Edeltäviä kuorokokeiluja oli kyllä ollut muutamia. Sipoolainen Runar Wilenius oli laulanut opiskellessaan Helsingissä Akateemisessa kuoroyhdistyksessä ja kiinnostunut siitä niin paljon, että hän perusti vuonna 1926 Sipooseen mieskuoron ja ryhtyi sen kuoronjohtajaksi. Kuitenkin hänen muutettuaan pois kaupungista muutaman vuoden kuluttua, kuoron toiminta loppui. 1920-luvulla oli toiminut myös muutamia muita väliaikaisia pienkuoroja.

Oikealla innolla ja kyvyllä varustetun kuoronjohtajan ja kapellimestarin tavoittaminen voi olla vaikeaa – sen tämän päivän lauluveljet tietävät yhtä hyvin kuin ne, jotka seitsemänkymmentä vuotta sitten halusivat laulaa sipoolaisessa mieskuorossa.

Toukokuussa 1938 Uno Silfvastista tuli Helsingin Osakespankin Nikkilän konttorin johtaja. ”Bekin” kuultua, että Silfvastilla oli kiinnostusta ja kokemusta mieskuorolaulusta, hän aavisti mahdollisuuden toteuttaa kuorohaaveensa käyvän toteen. Kesti kuitenkin syksyyn asti, ennenkuin herrat puhuivat Sipoon sairaalan juhlasalissa järjestetyn elokuvanäytöksen  jonossa. Keskustelu muuttui vilkkaaksi (muistivat sentään mennä elokuviin!) ja Silfvast suostuteltiin yrittämään mieskuoron perustamista.

Harmonia harmonin ympärillä

Vaatimaton aloitus tapahtui sateisena lokakuun iltana ”Bekin” kotona. Paikan valinta oli helppo, koska ”Beki” omisti harmonin, jota tarvittiin säestämiseen. Soittopeli tosin oli jo elämää nähnyt, mutta ääntä siitä saatiin. Lauluja oli vain viisi: kuoronjohtaja Uno Silfvast, illan isäntä Sven Bäckström, Einar Mansner, Ossi Manner ja Hjalmar Granberg. Pieni kansanlaulu ”Källan” ja Bellmanin kuuluisa ”Hör I Orfein” olivat  ensimmäisen illan ohjelmistoa. Harmooni vaati kapellimestarilta energistä polkemista ja vähän väliä ”Beki” joutui korjailemaan joitakin yhteistyöhaluttomia koskettimia.

Pian kuorossa olikin jo tusina laulajaa ja muutamia muita tuli vielä lisää, ennen kuin sota syksyllä 1939 lopetti toiminnan. Syyskuussa 1940 kuoroharjoitukset jatkuivat, mutta seuraavana vuonna syttyi jälleen sota. Jatkosodan aikana kuoro pystyi työskentelemään muutaman kuukauden, mutta vasta kun sota oli ohi ja elämä alkoi sujua kohtuullisen normaalisti, kuoro alkoi laulaa tosissaan.